Read this post in english:
Kuhmon metsissä, lähellä Suomen ja Venäjän rajaa, Viiksimo tarjoaa turvapaikan Pohjois-Euroopan arimmille ja vaikeimmin havaittaville suurille nisäkkäille. Täällä, soiden, vanhojen mäntymetsien ja hiljaisten järvien keskellä, Boreal Wildlife Centre on tukikohtani, kun yritän saada läheltä kuvattuja otoksia karhuista (Ursus arctos) ja ahmoista (Gulo gulo). Keskuksen eri ympäristöihin sijoitetut kuvauskojut tarjoavat harvinaisen mahdollisuuden seurata eläinten luonnollista käyttäytymistä aidossa erämaassa. Entisestä rajavartioasemasta on luontoasiantuntijoiden avulla tullut yksi maailman parhaista paikoista suurpetokuvaukseen, jossa iltapäivän valo, huippupedot ja metsän hiljainen jännite kohtaavat.
Kävin keskuksessa heinäkuun lopussa kahden yön kuvausreissulla. Saavuin juuri ennen kuin lähdimme kojuille klo 15. Söin nopeasti ja pakkasin eväät yötä varten. Keskuksessa on kojuja eri tarpeisiin, pienistä yhden hengen kojuista suuriin kymmenen hengen tiloihin. Lyhyen opastuksen ja kojun toimintojen läpikäynnin jälkeen laitoin kamerani valmiiksi etuseinän kiinnikkeisiin. Kojukuvaus vaatii täällä täyden sitoutumisen: kun kojuun menee, siellä ollaan aamuun noin klo 7.30 asti, jolloin opas hakee ryhmän takaisin aamiaiselle.
Ilta kului rauhallisesti ja vain lokit ja korpit pyörivät kojujen edessä olevalla aukiolla, jonne oppaamme oli jättänyt syöttejä. Noin klo 20 tilanne muuttui, kun ensimmäinen karhu ilmestyi näkyviin. Se oli suuri ja itsevarma uros, joka tunsi alueen hyvin. Karhu liikkui taigan halki äänettömästi ja ilmestyi esiin huomaamatta. Tämä johtava uros tarkasti jokaisen ruokintapaikan huolellisesti ja otti tarkkaan valitut palat, pääasiassa lohta ja muita herkkuja, tarjoten samalla hienoja lähikuvausmahdollisuuksia.
Karhu kiersi lopulta suolammen kauempaa rantaa pitkin ja katosi metsän suojaan. Myöhemmin kuulin, että se oli käynyt aivan kojuni takana, vain senttien päässä ohuen oven toisella puolella. Vaikka ilmanvaihtoputket ohjaavat ihmisen hajun ylös, uskon silti, että nämä eläimet huomaavat meidät. Kun hämärä syveni pohjoisen yöksi, paikalle tuli ahma (Gulo gulo). Se liikkui karhua energisemmin ja nopeammin, tyhjensi samat kätköt ja oli yllättävän ketterä hämärässä.
Koju oli käytännöllinen ja hyvin varusteltu kahdelle hengelle. Yksinkertainen kuivakäymälä mahdollisti nopeat tauot. Pysyin hereillä yön tunteina juomalla mustaa kahvia ja syömällä pientä purtavaa. Noin klo 7.30 moottorin ääni ja auton oven kolahdus kertoivat, että opas tuli hakemaan meidät takaisin. Runsaan aamiaisen jälkeen menin päiväunille ja heräsin valmiina toiseen yöhön, joka sujui samalla tavalla kuin ensimmäinenkin.
Toisena yönä sain käyttööni uuden, vaaleasta hirrestä rakennetun ja tilavamman kojun. Korkea katto ja avara tila tekivät työskentelystä mukavaa, ja nykyaikaiset varusteet, kuten monet kuvausaukot kangassuojineen objektiiveille, laaja näkymä useista ikkunoista, erillinen käymälä ja neljä kerrossänkyä, osoittivat hyvää suunnittelua pitkiä kuvaussessioita varten. Keskiyön ja kolmen välillä, kun valo ei enää riittänyt telekuvaukseen, käytin hetken torkkuen. Pääosa ajasta meni kuitenkin tilanteen seurantaan etumaastossa. Valppaus palkittiin: näin vuoroni aikana kaksi eri karhua, ahman ja vaikuttavan merikotkan (Haliaeetus albicilla), muiden lintujen lisäksi. Näiden villieläinten seuraaminen niiden arjessa, ilman että ne huomasivat minua, kojun rauhassa, oli unohtumaton kokemus.
Kojussa minulla oli vain tarpeellinen kalusto: Canon EOS R5 Mark II ja kaksi valovoimaista kiinteäpolttovälistä objektiivia, 300 mm f/2.8 ja 600 mm f/4. 300-millinen oli pääobjektiivini, ja sen valovoima oli tärkeää hämärässä. 600-millinen toi tarkat yksityiskohdat kauempaa, kuten merikotkasta ja rantaa pitkin kulkeneesta karhusta. Zoom-objektiivit, kuten 100–500 mm tai 70–200 mm, ovat joustavia, mutta näissä olosuhteissa kiinteiden valonkeräyskyky on ratkaiseva etu. Täällä nisäkkäät, erityisesti karhut, liikkuvat rauhallisesti, mikä antaa aikaa säätää valotusta, aukkoa ja sommittelua tarkasti, toisin kuin lintukuvauksen kiireessä.
Kuvauksissa käytin koko ISO-aluetta. Kirkkaassa auringossa kamera valitsi yleensä ISO 100–400, mutta hämärässä tai pilvisellä säällä arvo nousi. Olen asettanut automaattisen ISO:n ylärajaksi 25 600, mutta tällä reissulla korkein arvo oli 12 800. Silti näitä kuvia oli vaikea saada laadukkaiksi edes jälkikäsittelyllä. Suljinajat vaihtelivat 1/30 ja 1/2000 sekunnin välillä kohteen liikkeen ja valon mukaan.
Arkojen nisäkkäiden kuvaaminen näistä moderneista ja hyvin hoidetuista kojuista oli sekä turvallista että tehokasta. Se mahdollisti eläinten luonnollisen käyttäytymisen seuraamisen niiden omassa ympäristössään. Keskuksen omistajan ja oppaan kanssa käydyt keskustelut osoittivat heidän ammattitaitonsa ja sitoutumisensa eläinten hyvinvointiin sekä luonnon suojeluun. Tämä alue erottuu edukseen myös Suomen mittakaavassa: rajan läheisyys, laaja taigametsä ja vapaana liikkuvat suurpedot luovat aidon erämaan tunnelman. En usko, että tämä jää viimeiseksi käynnikseni Viiksimossa. Aion palata näille kojuille.
