Sairastuin muutama päivä sitten aivan tavalliseen nuhakuumeeseen. Se vei minut vuoteen pohjalle, ja kun pahin oli ohi, huomasin käyttäväni aikaa johonkin yllättävään: aloin pohtia omaa valokuvaamistani.
Normaalisti valokuvaaminen on jatkuvaa tekemistä. Se on lähtemistä, säätämistä, odottelua, reagointia, muistikorttien tyhjentämistä, editointia ja joskus myös somettamista. Kaikki liittyy aktiiviseen toimintaan. Aikaa kuluu, mutta samalla on tunne, että koko ajan tapahtuu jotakin valokuvaamisen hyväksi.
Sairaspäivänä mikään tästä ei ole mahdollista. Kaikki pysähtyy.
Kun on todella kipeä, ei tietenkään jaksa miettiä harrastuksiaan, vaan keskittyy lähinnä selviämään olotilasta. Mutta jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin ajatukset alkavat kirkastua. Huomasin, että nyt minulla oli aikaa ajatella valokuvaamista ilman, että minun tarvitsi tehdä mitään sen eteen.
Aloitin yksinkertaisesta kysymyksestä: miksi minä oikeastaan kuvaan?
Tiedän, että kuvaaminen on mukavaa ajanvietettä. Tiedän, että nautin siitä. Mutta miksi otan tuhansia kuvia ja talletan kymmeniä tuhansia? Kuvaanko saadakseni onnistumisen kokemuksia? Kuvaanko siksi, että nautin luonnosta ja yksinolosta? Kuvaanko itselleni vai muille?
Tätä olen pohtinut ennenkin, ja olen siitä aiemmin kirjoittanutkin. Nyt, ilman kameraa kädessä, ajatus tuntui kuitenkin selkeämmältä kuin pitkään aikaan.
Ajatukseni siirtyivät valokuvaajan kehittymisen kaareen. Missä kohtaa sitä itse olen? En aivan alussa, mutta en todellakaan myöskään perillä. Osaan joitakin asioita erittäin hyvin, mutta en ole nähnyt vielä läheskään kaikkea. Ehkä eniten minulta puuttuu edelleen kokemuksia: käyntejä uusissa kuvauspaikoissa, erilaisia tilanteita, enemmän luonnon kohtaamista kameran kanssa.
Kuvaan pääasiassa lintuja. Nisäkkäitä, jos niitä tapaan. Luontoa, jos eteen sattuu poikkeuksellisen kuvauksellinen hetki. Lintukuvaaminen on tällä hetkellä selkeä suuntani, ja huomaan suunnittelevani ja visualisoivani siihen liittyviä asioita mielessäni jatkuvasti, nyt myös sairasvuoteella.
Kun en pääse luontoon, ymmärrän paremmin, miksi sinne haluan.
Luonnossa on hiljaisuus. Valo. Odottaminen. Se tunne, kun on yksin keskellä maisemaa, eikä ole kiire mihinkään. Sairaspäivänä nämä asiat alkavat tuntua yllättävän tärkeiltä.
Tuntien mittaisen pohdinnan jälkeen oivalsin jotakin, joka jäi vaivaamaan hyvällä tavalla:
Ehkä kuvaajana kehittyminen ei tapahdukaan metsässä.
Ehkä se tapahtuu juuri silloin, kun sinne ei pääse.
In english
A few days ago, I came down with an ordinary cold. It knocked me flat and kept me in bed, and once the worst had passed, I found myself doing something unexpected: thinking about my photography.
Normally, photography is constant activity. It’s heading out, adjusting settings, waiting, reacting, emptying memory cards, editing, and sometimes sharing the results online. Everything revolves around doing. Time goes by, but there’s always a sense that something is happening in the name of photography.
On a sick day, none of this is possible. Everything stops.
When you’re truly ill, you don’t think about hobbies at all; you mostly focus on getting through the discomfort. But at some point, your thoughts begin to clear. I realized that now I had time to think about photography without having to do anything for it.
I started with a simple question: why do I actually photograph?
I know that photography is an enjoyable way to spend time. I know that I like doing it. But why do I take thousands of photos and store tens of thousands more? Do I photograph to experience moments of success? Do I do it because I enjoy nature and solitude? Do I photograph for myself or for others?
I’ve thought about this before and even written about it. But now, without a camera in my hands, the thoughts felt clearer than they had in a long time.
My mind wandered to the idea of a photographer’s development curve. Where am I on that curve? Not at the beginning, but certainly not at the end either. I’m good at some things, very good at a few, but I haven’t seen nearly enough yet. What I probably lack most is still experience: visiting new locations, encountering different situations, and meeting nature in more varied ways with a camera.
I mainly photograph birds. Mammals, if I happen to come across them. Landscapes, if something unusually photogenic appears in front of me. Bird photography is clearly my current direction, and I constantly find myself planning and visualising related situations in my mind, now also from my sickbed.
When I can’t go out into nature, I understand more clearly why I want to be there.
In nature, there is silence. Light. Waiting. That feeling of being alone in the middle of a landscape, with nowhere else you need to be. On a sick day, these things begin to feel surprisingly important.
After hours of thinking, I realized something that stayed with me in a good way:
Maybe developing as a photographer doesn’t happen in the forest.
Maybe it happens precisely when you can’t go there.